Elämä täällä kulkee aika omalla painollaan. Viikot menee hyvin pitkälti töissä ja välissä ehtii ehkä salille tai satunnaiselle kahvikupposelle jonkun kanssa. Mun työarkihan kulkee pääosin niin, että oon töissä aamulla ja sitten taas iltapäivästä iltaan. Käytännössä mulla on siis vapaata päivällä sen aikaa, kun lapsi on koulussa. Päivät menee ihan hurjan nopeesti ohi!
Täällä olemiseen ja perheeseen oon sopeutunut mielestäni hyvin. Lisähaasteita tähän kaikkeen tuo tän perheen uniikki tilanne ja olosuhteet. Onnellinen olen kuitenkin siitä, että saan olla tällä paikalla auttamassa ja uskon täysin siihen, että mut on tarkoitettu olemaan täällä just nyt ja just tässä perheessä. Tällä hetkellä asustelen ainoastaan isän ja pojan kanssa, kun loput perheestä (äiti & tytär) on toiselle puolella maata terveydellisistä syistä. On tää näiden elämä kyllä aika hullua ja välillä mietin, että mihinköhän oon nenäni tunkenut. Mutta kuitenkin tiedän olevani just oikeella paikalla.
Viikonloppuisin yritän ehtiä tehdä ja nähdä niin paljon kuin mahdollista, mutta joskus on pakko vähän nukkua ja levätäkin. Oon yllättänyt itseni jo miljoona kertaa omalla energiallani ja jaksamisellani. Viime viikonloppuna hostiskä kysyi multa perjantaina, että nähdäänkö me sua tänä viikonloppuna? Se ehkä kuvaa mun viikonloppuja aika hyvin; käyn kotona keskimäärin nukkumassa ja ehkä syömässä.
Tässä pari viikkoa sitten päätin toteuttaa yhden tavoitteista, jonka olin itelleni tälle vuodelle asettanut: kiivetä mount Diablon huipulle. Diablo sijaitsee käytännössä meidän takapihalla ja sisältää lukemattomia vaellusmahdollisuuksia. Tällä hetkellä luonto on kohtalaisen kuivahtaneen näköistä, mutta näköalat on silti ihan mielettömän upeat. Se kuivuuskin korjaantunee tästä kohta, koska täällä on satanut nyt kahtena päivänä putkeen. Tietäisittepä vaan kuinka iso uutinen se on täällä kuivuuden runtelemassa Kaliforniassa. Tyypit soittelee radioon sadehavaintoja ja jokapuolella kuuluu it's raining - hehkutusta.
Diablo. 21 km kilometriä kävelyä, noin 1200 metrin nousu.
In the battle against the mountain I WON!
Fiilis oli melkein kuin olisi on the top of the world! Ihan mieletön tunne katsella ympärilleen, kun näkymä kantaa useiden kymmenien kilometrien päähän. Aikaa tähän kaikkeen meni yhteensä noin 6 tuntia, miljoonien valokuvapysähdysten ja huipulla tuulettelun kanssa. Yllättäen alastulo oli se ikävämpi osuus, välillä tuntui että eihän tää lopu ikinä!
Otin ehkä miljoona selfietä (hups), mutta jostain syystä hymyilen niissä kaikissa tosi typerän näköisesti, tai sitten vaan yritän hymyillä, mutten ihan onnistu siinä?
Tarkoituksena olisi kirjoitella lähiaikoina lisää kuulumisia hauskoista ja kivoista jutuista, joita on tullut tässä viime viikkojen aikana puuhailtua, joten stay tuned!
E
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti