Helsinkipäivä

Oon aina ollut sitä mieltä, että musta ei ikinä saisi helsinkiläistä. Helsinki vaan ei ole ikinä tuntunut mun jutulta. Ei ole ollut mitään hinkua käydä siellä. Mutta viime keskiviikkona ehkä muutin mun mielen! Helsinkin onkin aika söpö. Omalla tavallaan. Turisteilin päivän keskustan suunnilla ja totesin, että oikeastaan Helsinki onkin aika romanttinen city. On vanhoja söpöjä rakennuksia, ratikoita ja mukulakivikatuja. Ja oli vielä aurinkokin. 

Varsinainen syy Helsingin reissulle oli viisumihaastattelu. Kerron nyt pitkäveteisesti koko haastattelun kulun, koska siitä voi joskus ehkä olla jotain apua jollekulle, joka haastatteluun on menossa. Jos ei kiinnosta lukea yksityiskohtia, niin voit hyvällä omallatunnolla skipata selostuksen. 

Stressasin viisumihaastattelua viikon etukäteen. Ainakin. Olin maalannut päähäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot: mun bussi on myöhässä, en löydä suurlähetystöä, en löydä sieltä oikeeta sisäänkäyntiä, mulla on turvatarkastuksessa mukana jotain kiellettyä tai multa vähintäänkin puuttuu jotain tarpeellisia papereita. Ai miten niin mietin asioita liikaa ja stressaan ihan pöhköistäkin jutuista?

Noh, mun pelothan osoittautui täysin turhiksi. Bussi lähti porista ihanasti (not) klo 03.45 ja oli ajoissa perillä. Hain kahvikupposen matkaseuraksi ja kävelin reilun parin kilometrin matkan suurlähetystölle. Oli muuten aika kaupunkilainen fiilis, kun käveli kahvikuppi kädessä ison kaupungin kuulaassa aamussa! Navigaattori ei pettänyt, vaikkakin johdatti mut perille melko mutkittelevaa reittiä. Olin perillä jopa 10 minuttia ennen mun varsinaista aikaa. Lähetystön oven edessä seisoskeli jonkunverran muitakin odottelemassa, joten päättelin olevani oikeassa paikassa ja kävin ilmoittautumassa tiskillä. 

Turvatarkastukseen kutsuttiin yksi kerrallaan. Sisälle konsulaattiin ei saanut viedä mitään muuta kuin tarvittavat paperit ja jopa säilöön jäävät tavarat skannattiin tarkasti läpi. Kaikki elektroniikka piti sammuttaa. Kun virkamiehet oli todenneet, että en kanna mitään liian epäilyttävää tavaraa, lähdettiin mua saattamaan lähetystön puolelle. Mut saatettiin koko matka sinne oikeaan tilaan. Siellä piti ottaa itselleen jonotusnumero ja osata valita oikea viisumiluokka niistä näppäimistä. Epäröin, että mikä mun pitää valita ja nainen siinä tiskin takana totesi tosi kuivaan ääneen että "non-immigrant", kun kysyin. Myöhemmin seurasin, että samalla äänensävyllä se vastasi jokaiselle muullekin ihmettelijälle. Tirskuin siellä penkissä seuraillesani tätä toimintaa. Oikeesti, kuka jaksaa olla niin kuiva ja ärtsy koko päivän? 

Itse viisumihaastattelu koostui kolmesta eri pisteestä: ensimmäisellä pisteellä kerättiin tarvittavat liitteet. Mun tapauksessa nämä oli SEVIS maksukuitti, DS-2019 lomake sekä DS-160 lomakkeen vahvistussivu. Toisella pisteellä otettiin sormenjäljet. Kolmas piste oli sitten se itse haastattelu. Joka välissä piti aina odotella omaa vuoroaan. Odotushuone oli sijoiteltu niin, että näillä pisteillä käydyt keskustelut kuului ihan täysin selvästi siihen odotustilaan. Tää olikin hauskaa viihdettä: kuunnella muiden haastatteluja. Päivän paras kommentti tuli yhdeltä pojalta, joka kommentoi 18-vuotiaalle siskolleen haastattelun jälkeen: "sä et saakaan ostaa siellä kaljaa, hähhää". Koko odotushuone tirskahteli hillitysti tän jälkeen. 

Mun haastattelu oli todella simppeli ja meni nopesti. Multa kysyttiin lähinnä että mihin päin Kaliforniaa oon lähdössä ja oonko innoissani. Sitten juteltiin niitä näitä säästä - haha. No big deal. Sitten sen mies kertoi että mulle on myönnetty viisumi. Taisin lähteä aika iloisena siitä liitelemään eteenpäin! 

All in all, stressasin aivan turhaan ja nyt todella ymmärrän miksi muut ovat verranneet tota haastattelua hammaslääkärikäyntiin. Sitä jännittää ihan tajuttomasti, mutta loputulos ei todellakaan ole niin paha! 

Treffasin Helsingissä ollessani myös kahta ihanaa ystävää, joita tulee nähtyä ihan liian harvoin! Pus vaan teille, ootte ihania! Oli kyllä aivan huippu helsinkipäivä :) Nyt sitten kohti muita viimeisiä järjestelyjä (joita on vieläkin niin iso kasa, että mietin että loppuuko tää asioiden hoitaminen ikinä?) ja odottamaan, että järjestö saa mulle lentoliput varattua. Voi olla, että jo viikon päästä ollaan aikalailla menossa. Hui, huh ja jaiks!