Hei hei Suomi

Helsinki-Vantaa, terminaali 2

Edessä tuhansia kilometrejä, uusia kokemuksia, unelmien saavuttamista ja monia upeita seikkailuja. Tällä hetkellä laukku on pullollaan tavaraa, mutta vuoden päästä sieltä repsottaa toivottavasti paljon muutakin kuin konkreettisia asioita.

Ihanat ystävät oli perjantaina viettämässä iltaa mun kanssa ja ei olis kyllä ollut parempaa tapaa aloittaa tätä taivalta! Pahoittelut niille, keitä en yksinkertaisesti mitenkään ehtinyt nähdä! Life has been a little crazy lately. Be in touch, sitähän varten kaikki nämä tekniset vempaleet on keksitty.  :)

Nyt oon toivottavasti ihan ready, set ja go. Vielä noin tunti maan kamaralla ja sitten kohti uutta elämää rapakon toisella puolen. ✈️✈️ Next stop Florida, USA. Siellä muutama päivä koulutuksessa, jonka jälkeen California ja San Francisco bay area ☀️☀️

Pakollinen matka-starbucks. Reissun aloitus ei ole mitään ilman tätä! Sormikin kuvassa, koska en vaan osaa ottaa kuvia tällä padilla 🙈

Creepyä, padikin tietää millä lennolla oon lähtemässä?

Hei hei Suomi, nähdään taas! Tykkään susta kovasti. 

Love, E

Helsinkipäivä

Oon aina ollut sitä mieltä, että musta ei ikinä saisi helsinkiläistä. Helsinki vaan ei ole ikinä tuntunut mun jutulta. Ei ole ollut mitään hinkua käydä siellä. Mutta viime keskiviikkona ehkä muutin mun mielen! Helsinkin onkin aika söpö. Omalla tavallaan. Turisteilin päivän keskustan suunnilla ja totesin, että oikeastaan Helsinki onkin aika romanttinen city. On vanhoja söpöjä rakennuksia, ratikoita ja mukulakivikatuja. Ja oli vielä aurinkokin. 

Varsinainen syy Helsingin reissulle oli viisumihaastattelu. Kerron nyt pitkäveteisesti koko haastattelun kulun, koska siitä voi joskus ehkä olla jotain apua jollekulle, joka haastatteluun on menossa. Jos ei kiinnosta lukea yksityiskohtia, niin voit hyvällä omallatunnolla skipata selostuksen. 

Stressasin viisumihaastattelua viikon etukäteen. Ainakin. Olin maalannut päähäni kaikki mahdolliset kauhuskenaariot: mun bussi on myöhässä, en löydä suurlähetystöä, en löydä sieltä oikeeta sisäänkäyntiä, mulla on turvatarkastuksessa mukana jotain kiellettyä tai multa vähintäänkin puuttuu jotain tarpeellisia papereita. Ai miten niin mietin asioita liikaa ja stressaan ihan pöhköistäkin jutuista?

Noh, mun pelothan osoittautui täysin turhiksi. Bussi lähti porista ihanasti (not) klo 03.45 ja oli ajoissa perillä. Hain kahvikupposen matkaseuraksi ja kävelin reilun parin kilometrin matkan suurlähetystölle. Oli muuten aika kaupunkilainen fiilis, kun käveli kahvikuppi kädessä ison kaupungin kuulaassa aamussa! Navigaattori ei pettänyt, vaikkakin johdatti mut perille melko mutkittelevaa reittiä. Olin perillä jopa 10 minuttia ennen mun varsinaista aikaa. Lähetystön oven edessä seisoskeli jonkunverran muitakin odottelemassa, joten päättelin olevani oikeassa paikassa ja kävin ilmoittautumassa tiskillä. 

Turvatarkastukseen kutsuttiin yksi kerrallaan. Sisälle konsulaattiin ei saanut viedä mitään muuta kuin tarvittavat paperit ja jopa säilöön jäävät tavarat skannattiin tarkasti läpi. Kaikki elektroniikka piti sammuttaa. Kun virkamiehet oli todenneet, että en kanna mitään liian epäilyttävää tavaraa, lähdettiin mua saattamaan lähetystön puolelle. Mut saatettiin koko matka sinne oikeaan tilaan. Siellä piti ottaa itselleen jonotusnumero ja osata valita oikea viisumiluokka niistä näppäimistä. Epäröin, että mikä mun pitää valita ja nainen siinä tiskin takana totesi tosi kuivaan ääneen että "non-immigrant", kun kysyin. Myöhemmin seurasin, että samalla äänensävyllä se vastasi jokaiselle muullekin ihmettelijälle. Tirskuin siellä penkissä seuraillesani tätä toimintaa. Oikeesti, kuka jaksaa olla niin kuiva ja ärtsy koko päivän? 

Itse viisumihaastattelu koostui kolmesta eri pisteestä: ensimmäisellä pisteellä kerättiin tarvittavat liitteet. Mun tapauksessa nämä oli SEVIS maksukuitti, DS-2019 lomake sekä DS-160 lomakkeen vahvistussivu. Toisella pisteellä otettiin sormenjäljet. Kolmas piste oli sitten se itse haastattelu. Joka välissä piti aina odotella omaa vuoroaan. Odotushuone oli sijoiteltu niin, että näillä pisteillä käydyt keskustelut kuului ihan täysin selvästi siihen odotustilaan. Tää olikin hauskaa viihdettä: kuunnella muiden haastatteluja. Päivän paras kommentti tuli yhdeltä pojalta, joka kommentoi 18-vuotiaalle siskolleen haastattelun jälkeen: "sä et saakaan ostaa siellä kaljaa, hähhää". Koko odotushuone tirskahteli hillitysti tän jälkeen. 

Mun haastattelu oli todella simppeli ja meni nopesti. Multa kysyttiin lähinnä että mihin päin Kaliforniaa oon lähdössä ja oonko innoissani. Sitten juteltiin niitä näitä säästä - haha. No big deal. Sitten sen mies kertoi että mulle on myönnetty viisumi. Taisin lähteä aika iloisena siitä liitelemään eteenpäin! 

All in all, stressasin aivan turhaan ja nyt todella ymmärrän miksi muut ovat verranneet tota haastattelua hammaslääkärikäyntiin. Sitä jännittää ihan tajuttomasti, mutta loputulos ei todellakaan ole niin paha! 

Treffasin Helsingissä ollessani myös kahta ihanaa ystävää, joita tulee nähtyä ihan liian harvoin! Pus vaan teille, ootte ihania! Oli kyllä aivan huippu helsinkipäivä :) Nyt sitten kohti muita viimeisiä järjestelyjä (joita on vieläkin niin iso kasa, että mietin että loppuuko tää asioiden hoitaminen ikinä?) ja odottamaan, että järjestö saa mulle lentoliput varattua. Voi olla, että jo viikon päästä ollaan aikalailla menossa. Hui, huh ja jaiks!

About dreams

Aika hullu ajatus, että oon oikeesti lähdössä vuodeksi pois (jos nyt ei oteta huomioon sitä, että viisumi ja lentoliput puuttuu vielä). Samalla niin upeeta, mutta myös niin jännittävää. Toistaiseksi ymmärrys ei varmaan oo ihan täysin vielä edes uponnut mun paksuun kallooni.  

Viimisen vuoden aikana on tapahtunut niin paljon kaikkea, ettei sitä pysty edes sanoin kuvaamaan. On itketty, naurettu sekä itketty ja naurettu hiukan lisää. On hymyilty, on irvistelty, on turhauduttu, on iloittu; on ollut koko tunteiden vuoristorata. Kaiken sen läpi huomaa kasvaneensa aika paljon ihmisenä. Se on siistiä huomata. On hienoa ajatella, et ensi vuosi tuo eteen varmasti vielä enemmän kokemuksia, fiiliksiä, ajatuksia ja uusia tilanteita!

Aika moni on sanonut että "wau, oot niin rohkee kun uskallat lähteä!" Itse aattelen enemmänkin niin, että mun rohkeudella ei oo mitään tekemistä sen kanssa, että oon lähdössä. En tunne itseäni yhtään sen rohkeammaksi. En koe, että olis vaadittu kauheesti rohkeutta tehdä päätös lähtemisestä. Olosuhteet on vaan niin mun puolella, etten malta olla kokeilematta. Ja totta puhuakseni: kyllähän mua nyt hyvänen aika jännittää! Tuskin kovin moni voi muuttaa vuodeksi toiselle puolelle palloa ilman, että jännittää yhtään. Mut samalla oon niin innoissani! Pääsen ihan aikuisten oikeesti näkemään elämää pallon toisella puolella. How cool is that! Pääsen vihdoin puhumaan englantia ihan turhautumiseen asti, eikä mun tarvi viljellä sitä hölmöissä pikkuisissa lausahduksissa vahingossa mun puheeseen. 

Taidan myös päästä kasvamaan ihmisenä aika paljon tulevan vuoden aikana. Pääsen tavoittamaan yhden mun unelman. Syteen tai saveen, ni voin ainakin sanoa, että oon tavoitellut mun unelmia ja tehnyt työtä niiden eteen. En halua olla kahdeksankymppisenä yksi niistä elämään katkeroituneista mummoista vanhainkodissa. Kyllä sä tiedät tyypin: valittaa kaikesta, ei oo tyytyväinen mihinkään. Kaikki olemuksessa puhuu siitä, että elämälle on katkeroiduttu. Katkeruus, viha ja anteeksiantamattomuus kahlitsee aina ennen kaikkea ihmistä itseään. Mä en ainakaan halua elää elämääni katuen niitä valintoja, joita oon tehnyt. Enkä halua elää elämääni katkeroituneena toisiin ihmisiin. Siihen mitä joku on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Uskon, että asenteella on iso merkitys moneen asiaan. Haluan olla kiitollinen joka hetkestä! Niin hyvistä kun pahoistakin. Kaikesta oppii ja kaikki tapahtunut on muokannut mua siihen pisteesen, jossa nyt olen. Enkä tosiaan halua elää elämää peläten ottaa välillä askeleita kohti tuntematonta. Jumahtaa paikalleen ihan turvalliseen ja kivaan elämään.

Mä ainakin haluan unelmoida. Mä valitsen unelmoida. Ja kehotan jokaista teistäkin siihen. Unelmoikaa. Olkaa rohkeita. Älkää pelätkö. Tavoitelkaa enemmän."Siinä ryydyt, mihin tyydyt." Se on niin totta. Toisaalta haluan kehottaa olemaan kärsivällinen: ehkä sun unelman ei kuulu toteutua just-nyt-ihan-tällä-sekunnilla. Toisaalta uskon myös siihen, että jokaisesta elämän hetkestä tulisi nauttia täysillä. Elämä ei oo matka kohti jotain täydellistä päämäärää, vaan elämä itsessään on se päämärä. Se kannattaa pitää mielessä. Jos elät etapista toiseen, saavutuksesta toiseen, unelmasta toiseen, saatat missata ne elämän todelliset hetket sieltä välistä. Ei elämä oo hienoja juttuja ja vähemmän hienoja juttuja. Elämä ei oo kasa saavutettavia tai suoritettavia asioita. Jokainen askel siinä matkalla on tärkeä.      

"It's not about the destination, it's about the ride."

- E

California here I come!

Tiettekö sen tunteen, kun on ihan innoissaan jostain, eikä oikeen pysty ajattelemaan mitään muuta? Vaikka kuinka yrität, vaeltaa sun ajatukset ihan väkisinkin koko ajan siihen yhteen tiettyyn juttuun! Well, tää on story of my life tällä hetkellä, koska:

CALIFORNIA HERE I COME!! 

Mun elinalue näyttää kenties joltain tän suuntaselta, eli ihan rannalla ei olla. Mut ranta on jenkkien näkökulmasta just around the corner, kuten on San Franciscokin. Just hyvä tällaselle rauhaan tottuneelle suomalaiselle, joka ei ehkä selviäis kaupungin vilinässä 24/7!

Eli San Francisco bay area, be preapared!

Joskus kesän alussa mietin, että ei vitsi, nyt olis niin loistava mahdollisuus lähteä ulkomaille. Mulla ei tavallaan oo mitään mikä sitoo mua tänne tällä hetkellä. Toki tulee ihan hirmu ikävä ystäviä, perhettä ja harrastuksia, mut mikään ei varsinaisesti pakota mua oleen porissa. Ehkä oon koko kevään jollain tavalla pohtinut että pitäiskö lähteä johonkin ja jos, niin mihin ja miten.

Tiesin, että jos lähden, haluun lähteä au pairiksi. Tykkään lapsista ihan hirmusesti, mulla on kokemusta lapsista paljon ja ennen kaikkea se on helppo ja turvallinen tapa lähteä toiselle puolelle palloa ja antaa oikeesti kunnon kokemuksen paikallisesta kulttuurista. Tiesin myös, että haluisin löytää kristityn perheen, koska olis helpompaa elää perheen kanssa, joka jakaa saman uskon. Joten aloin googlailla ja löysin järjestön nimeltä christian au pairs. Parin tunnin kuumeisen pohdinnan jälkeen lähetin jännitystä tihkuen mun hakemuksen! Maavaihtoehdoista päädyin jenkkeihin. Vaihtoehtoja olis ollut Australia, Canada, Britit ja Usa. Britit - liian lähellä, sinne voi matkustaa muutenkin. Plus en haluu paleltua brittiläisissä huonosti rakennetuissa taloissa talvella, hah :D Australia olis ollut myös cool, mut jotenkin aattelin et ei ehkä nyt (mikä onkin hyvä, nimittäin tässä kun oon asioita selvitellyt, niin mun lääkityksien sinne järkkääminen olis ollut miljoona kertaa haastavampaa kuin jenkkeihin). Canadaakin pohdein, mutta tulin tulokseen etten halua päätyä alueelle missä puolet ihmisistä puhuu ranskaa, kun en ymmärrä sitä sanaakaan. Joten jenkkilä jäi oikein hyväksi vaihdoehtoksi!

Alussa oli iso kasa paperisotaa tehtävänä, piti ravata lääkärissä, oli haastattelua järjestön kanssa ja piti hankkia todistuksia lastenhoitokokemuksesta. Kesäkuun lopussa perheen metsästyksestä tuli todellista, kun olin vihdoin saanut kaikki paperihommat mun viralliselle jenkkijärjestölle valmiiksi. Toi christian au pairs on siis amerikkaan mentäessä vain välikäsi, koska jenkkeihin voi lähteä vain virallisten hyväksyttyjen järjestöjen kautta. Mulle valikoitui järjestöksi sellanen kuin expert au pair. Christian au pairs hoitaa kaiken yhteydenpidon niiden kanssa ja perheet löytää mut sekä expertin profiilin kautta että ottamalla suoraan yhteyttä christian au pairsiin. Mulle tulikin muutamia yhteydenottoja heti seuraavalla viikolla ja puolet näistä oli expertin kautta ja puolet sitten christian au pairsin kautta. Jotenkin näistä mikään ei kuitenkaan tuntunu mätsäävän. Oli ihan kivankuulosia perheitä, mut mikään ei kuulostanut täydelliseltä.

Heinäkuun puolenvälin jälkeen sain viestin kalifornialaisesta perheestä, joka etsii au pairia. Juttelin ensin christian au pairsin kanssa tästä perheestä, kun niillä on vähän erilainen tilanne perheessä tällä hetkellä ja valintaprosessi oli sen takia astetta hienovaraisempi. Kun olin varmistanut, että haluan puhua enemmän tän perheen kanssa, niin sovittiin skype-treffit perheen iskän kanssa. Fiilis sen jälkeen oli vähän jäätävä ja jäätynyt ja olin ihan varma että ne vihaa mua :D Mutta kuinkas ollakaan, sain sähköpostin että tälle iskälle jäi tosi hyvä fiilis musta ja se haluaisi, että tapaan sen vaimon ja voitaisiin jutella. No, skypetin sitten tän äidin kanssa ja se oli aivan supermahtavaa! Niiden perhe kuulostaa ihanalta ja oikeastaan lähestulkoon jokainen mun rukoustoive, joita mulla perheen suhteen oli ollut, toteutui ihan kirjaimellisesti. Perheessä on 10 v poika ja 13 v tyttö. Tilanne perheessä on tosiaan aika hurja, kun toinen lapsista sairastaa todella vaikeesti tällä hetkellä. En viitsi kertoa sen enempää, mutta tilanne ei oo ihan your-typical-aupair-family. Mutta oon silti varmoilla fiiliksillä siitä, että tää on just se mulle tarkoitettu perhe. Helppoa ei varmasti tuu olemaan, mut God is with me!

Anyways, that's my story. Nyt pitäis tehdä miljoonat järjestelyt ja joskus elokuun lopun ja syyskuun alun huudeilla meikä suuntaa sitten näillä näkymin kohti kaliforniaa! Toki pessimisti mussa kelaa, et mikä kaikki voi mennä pieleen ennen lähtöä. Vielä on niin iso kasa tehtävää ja yks viisumi hankittavana. Uskon varmasti vasta sitten ku istun lentokoneessa nenä kohti usaa. Mutta wuupwuup!!! Oon aika innoissani ja toivon että asiat menis tästä eteenpäin smoothly, as they say. Niin että jos joku tarvii kämppää/huonekaluja/omistaa isoa varastoa jota vois lainata, niin ota rohkeesti yhteyttä! Myynnissä olis parit mööbelit ja loput pitäisi saada tungettua vuodeksi varastoon jonnekin.

Stay tuned!

- E

Maata näkyvissä, ohoi!

Moikka moi!

Tää postaus antaa ehkä vinkin siihen miksi oikeesti perustin blogin. En haluu spoilata enempää, kun kaikki ei oo vielä ihan 100 prosenttisen varmaa, mut looking good!

Elämässä täytyy joskus uskaltaa ottaa vähän riskejä. Olis ihan tylsää vaan mennä turvallisinta ja helpointa tietä, vaikka se oliskin tosi helppoa. Elämä on täynnä erilaisia polkuja, erilaisia reittejä. Ylämäkiä, alamäkiä, peltoa, metsäpolkuja, valtateitä. Välillä tuntuu et mennään liiankin lujaa ja vuoristorata ei pysää millään. Välillä taas tuntuu, et aika matelee, eikä edes maailman vahvin mies saa työnnettyä sitä nopeammin eteenpäin.

Oon aina ollu tyyppi, joka haluu nauttia elämän parhaista puolista. Tykkään niistä pienistä hetkistä, jotka kruunaa arjen omalla hienoudellaan. Se hiljainen hetki, kun aamulla saat istua kahvikupin ääreen. Se hetki, kun aurinko paistaa työmatkalla aivan täydellisesti. Se hetki, kun joku hymyilee sulle kaupassa. Mikä tahansa hetki. Kun pysähdyt paikallesi ja katot ympärillesi, näät varmasti kauneutta jossain, kun vaan osaat etsiä. Samalla oon ollu tyyppi, joka tykkää siitä turvallisesta, mutta haaveilee koko ajan enemmästä. Nyt näyttää melko varmasti siltä, että oon ottamassa kohta loikkaa tuntemattomaan! Ja se tuntuu aika siistiltä!

Jos mä oon elämässä jotain oppinut, niin sen, että elämä tuskin tulee menemään niin kuin ite suunnittelet. Elämä on täynnä mutkia ja yllättäviä kaarteita, joita on ihan mahdotonta ennustaa. Jos ajaa satasta koko ajan, saattaa hyvinkin ajaa mutkan suoraksi - tai jopa pahempaa. Kannattaa siis välillä hiljentää vauhtia ja kuunnella, tarkastella että mihin mä oonkaan matkalla?

Life is a mystery, sen mä tiedän. Mutta pala palalta, askel askeleelta mun lähitulevaisuuteni alkaa pikkuhiljaa näyttää selkeämmältä. Stay tuned to know more!

- E

Introduction

Moikkamoi!

Nyt joku varmaan ihmettelee, että mitä ihmettä? Rehellisesti sanoen täytyy myöntää, et niin mäkin! Blogi? Minä? Minä ja blogi? En tiedä tuleeko tästä ikinä mitään, mut täytyyhän sitä joskus yrittää juttuja joiden onnistumisesta ei oo ihan niin varma. 

No, tässä sitä kuitenkin ollaan. Eniten ehkä siks, et elämä on kutkuttavan kivaa ja se sisäinen kirjoittaja mussa tykkäis joskus kirjottaa elämän hauskoista jutuista. Kirjoittaminen oli mulle nuorempana elämäntapa: mitä ikinä tapahtukaan, tykkäsin kirjoittaa siitä.  No, ammattikorkeakoulu tappo mun luovuuteni siinä määrin. Kirjotin kyllä paljon, mut vähän tieteellisempää tekstiä. Rakkaus kirjoittamiseen tukahtu, kun se on oli oppimispakkopullaa.

No mistä mä sitten bloggaisin? Kliseisesti sanottuna kaikesta. Elämästä. Elävästä elämästä. Elämä on upeeta just niin kauan, kun muistaa suhtautua siihen sillä tavalla. Jokainen päivä on täynnä hienoja hetkiä, kun vaan tajuaa pysähtyä etsimään niitä. Tykkään täysillä tavallisesta arjesta, jota voi elää nauttien niistä pienistä kivoista jutuista, joita sinne joukkoon aina ilmestyy.

Mitä mun arkeen sitten kuuluu? Musiikki. Urheilu. Ulkoilu. Eläminen. Seurakunta. Ruoka. Ystävät. Perhe. Ja paljon muuta, mutta tässä varmaan ne ydinpointit.

Kuka mä sitten oon?
23-vuotias sosionomi. Perusluonteeltani lempeä ja rauhallinen. Kunnianhimoinen. Elämää rakastava ja siitä täysillä nauttiva. Sopivasti hullu aina välillä. Liian vakava aina joskus. Outo hihittelijä. Neiti näsäviisas (valitettavasti).

Jos siis uskallat, niin hyppää kyytiin! Tästä voi tulla pomppuista, mutkaista, tai sitten tosi unettavan tylsää. Voi hyvin olla, että kirjotan seuraavan kerran puolen vuoden päästä. You never know. Elämä on seikkailu ja mitään en takaa, mutta oon nyt muutaman päivän mutustellut ajatusta blogista ja jotenkin on ollut sellainen olo, että nyt täytyy testata siipiä tälläkin osa-alueella. Parasta elämässä on se, että se on just sellaista millaista päätät siitä tehdä. Asenne ratkaisee. 

- E